Carpe Diem - Tartu Hetkeen

Joudun nyt rikkomaan lupaukseni normitoimien kirjoittamisesta. Teenjuomisesta vai miten se nyt meni; huomasin äkisti toimivani yli kuuden ihmisen psykiatrina. 

Me eletään vaan kerran, ja toivottavasti opiskellaan myös vaan kerran; siitä pitäisi osata nauttia. Miksi kaikki esitetään kuitenkin aina niin negatiivisesti? Miksi pitää ajatella kaikki niin vaikeasti ja jokaisesta aamusta on tehtävä niin iso numero: ettei jaksaisikaan enää olla olemassa? Mikä siinä sängyssä päiväkausien lojuinen viehettää jos ei edes ole sukua vampyyreille? Ihmiskunta on monta sataa vuotta tehnyt töitä ulkopaikkojen viihtyisämmäksi tekemiseen ja sosiaalisten suhteiden luomiseen. Oma sänky ja masennus on sitä vastoin monta tuhatta vuotta vanhoja asioita. Eikö olisi aika nykyaikaistua?

Nostan esimerkiksi tämän viikonlopun: sain viimeinkin suunnitella itse millälailla viikonloppuni viettäisin. Ja tällä kertaa, en virunut yksin kotona pohtimassa, mitä sitten tekisin.

Conien vieroitusoireet on nyt hetkeksi aikaa tyydytetty Helsingin kirjamessuilla, matkalla autossa Hyvinkäälle meni lukiessa mielenkiintoista artikkelia yaoista, tutustuin uuteen sain raivattua itselleni aikaa lukea kasautuneet mangat loppuun. Hyllyssä on nyt jo rikollisen pitkän ajan vartonut lukemista jo moni pokkari, ja tänään tuli yksi lisää. Vielä on edessä on yli 24 perin hienoisaa tuntia joita en tosiaan aio hukata ruudun edessä virumiseen! ♪( ´▽｀)

Kuvasaldoa:
Tuo keskimmäinen badge kuvaa minua väsyneenä vallan hyvin, eikös niin? 

Hassua. Kaikki yleiskuvat on aina jostain yhtä nerokkaasta paikasta,
 kuten vaikka katosta:
ainut paikka missä ei ole ihmisiä kuvan tiellä.

Mukaan lähti myös pari Anime- ja JapanPOP-lehden
vanhaa numeroa, uunituore Japania sarjakuvan avulla,  sekä
dogs action manga. Hahmot on yhden entisen kamun roolatessa
vaikuttanut mielenkiintoisilta joten.. miksei?

Ennen kun joudun täysin sivuraiteille varsinaisesta aiheestani, voisin parilla sanalla sanoa kirjoitusprosessini edistymisestä. Tällä kerralla koetin ihan vain huvin ja urheilun vuoksi testata, mihin taidot riittää psykologisen kauhun kirjoittamisessa. Tämän postauksen positiivista tunnelmaa en kuitenkaan halua sekoittaa kokonaan, sillä se ei tosiaan komppaisi alkuporaustani. 

Viimeiseksi kiitokset kuuluu ihanaiselle Aomine-cossaajalle, Kristianille, joka kesti älytöntä sekoiluani teen juomisen kanssa ja Willassa. Vaikka välillä olikin hieman murteiden tulkkaamisongelmia ja kömpelöitä tapaamisia ufojen flirttailijoiden kanssa, niin kaikki sujui oikein mahtavasti.

Myös vaihtoon lähtevä ropekaverini "Naoto" piti perjantaina seuraa pizzan merkeissä. 

Kiitos kummallekin!  

Nyt lähden varmaan syömään kanasalaattiani, ennen kuin sinne kasvaa uusi siviilisaatio. 

Huomatkaa, että päivittelen tuonne sivupalkkiin pienimuotoisen kyselyn. Jos haluaa vaikuttaa niin kannattaa käydä tsekkaamassa. ;) 

 はじめまして!

Liitupölyä sormissa

Mitäpä muuta lukioikäinen voi rentona päivänä tehdä kun käydä punttisalilla cossia varten - tai sitten vaihtoehtoisesti todeta että 'empä pelaakaan koripalloa'  ja suunnata leikkipuistoon piirtämään hiekkaan? Ah- miten nostalgista! ♪( ´▽｀) 

päivän kuva: mielenkiintoinen kuvakulma tekee paljon myös ficissä

Lapsellista tai ei, sain jokatapauksessa inspistä uuteen päivitykseen, ja tässä se nyt tulee: rumpujen ja punaisen maton säestämänä.

Kaiken aloittaminen on aina todella vaikeaa, tai ainakin yleensä. Monelle tyhjä paperi saa aikaan korvia riipivän alemmuuskompleksin ja halun mennä hiomaan pöydän kulmat käyttäjäystävällisemmiksi raivokohtauksen saannelle otakulle.

Itse hämmästyin, kun uutta kauhu-genreistä roolipeliä aloittaessani kirjoittamisen aloittaminen sujui huomattavasti paremmin englannilla.

”Miss Brookelle’s Orphanage” is the most horrendous place in the whole Earth, I guess. At least is absolutely absurd and ridiculous. Seriously. I mean… what kind of a human you need to be that you are taking a pot to your left hand and wooden scoop to other hand and walk around in the huuuge house? Beating them together. I bet that miss Brookelle is even weirded, tha she lets seem. She woke me like that a few minutes ago, but I hid myself under the covers and imaged that I’m victim of eartquakes. I didn’t work out. 

Itseäni viehettää eniten vetävät otsikot. On todella turhauduttavaa alkaa tikkataulutekniikalla arpomaan  mistä kirjoitta ja mitä ei. Otsikko kielii muutenkin jo todella paljon tekstin sisällöstä. Jos sama teksti on samalla suolainen, että makea; se joko toimii tai on toimimatta. Se kuitenkin on ihan makuasia, keksiikö isnpiraationsa tuulesta muutaman metrin säteeltä vai kaivaako sen väkisin monen metrin syvyydestä. Otsikkoa voisi vaikka verrata facebookkiin: odotat kovasti että joku tykkää kuvastasi. Viimein kun joku onneton sielu suostuu painamaan monen tunnin tuskailun tuloksena yhtä nappia, että punainen ykkönen kilahtaa johonkuhun kolmesta painikkeesta, tulet pettymään pahanpäiväisesti. Karkkikauppa-ilme vaihtuu alta aikayksikön, kun ilmoitus paljastuukin pelipyynnöksi. Siksi vetävän otsikon ja aloituksen keksiminen ottaakin oman aikansa.

Tällä viikolla aloitan kirjoittamaan isompaa novellia äidinkielen työnä, mikä toimii samalla ficcinä. Aion julkaista sen myöskin täällä. ^___^
Muistakaa, että anonyymitkin voivat heiteillä ficci-ideoita jne lentäviä lauseita tuohon kommenttikenttään, nyt kun tämän uutukaisen blogin lookki on vielä hakusessa!

またね!♪( ´▽｀)

Stop: Haaste

Arvatkaas kuka meinasi lentää selälleen viikonloppuna? Meinaan, siis m-m-mitääääh?  Yhden päivän stalkkauskertymä oli yli 150: te saitte todelliselle juhlatuulelle. *kumartelee*

Tarinoin tässä vielä parista yllätyksestä: A13-kurssilla olen hyvää vauhtia keräämässä inspiraatiota paria suurempaa projektia varten, joten siksi pahvilaatikoita ei näy ihan vielä horisontissa. Lupaan kuitenkin, että olen ammentanut saamiani tietoja, ettekä tule pettymään, vaikka aavistuksen vartomaan vielä jouduttekin! ♪( ´▽｀) 

Pientä vinkkiä, miten käytin aikani viikonloppuna, ja millä hahmotuksilla ficit saaattaa olla.
 KnB-manga on vielä etsinnässä.

Treenikirjoitusta: Haaste

Listaan tännekin nyt tapoja, joilla koitan herätellä inspiraatiotani tuolta alitajunnan salaisista kammioista.

Proosa: Valitse hahmo/hahmot ja 3 biisiä. Aina yhden biisin kuluessa, kirjoita niin paljon kuin ehdit, mitä mieleen tuleekin kappaleesta. Tekstiä ei saa enää muokata biisin loppumisen jälkeen. - hahmo: Ichigo Kurosaki

ensimmäinen yritys: Nightcore- Alice Human Sacrifice

Inhottava nauru. Tuo sama, selkäpiitä karmiva nauru kaikui Ichigon korvissa ja painajaisissa yhä uudestaan ja uudestaan. Sama ääni, mutta eri varitaatio. Rukia, saatan syyttää tästä vain sinua, hän mietti pala kurkussaan, kun jälleen kerran heräsi yöllä omaan kiljumiseensa. Tarvitsen halityynyn.

Detektivbryån - Om du möter varg

Katu oli autio, lamppujen kelmeässä valossa. Kaikki Hollowt taisivat lymyillä jossakin. Vaikka oranssihiuksinen shinigami olikin kalunut kaikki mahdolliset piilopaikat roskiksista leikkimökkeihin, kaupungista ei tahtonut löytyä juurikaan mitään. Ei ainakaan Rukian suun soittamisen säestämänä.

David Jordan-Sun Goes Down

"Ai, kumpa olisit varoittanut minua aiemmin. Nyt en pääse eroon näistä sarvista"

"Rukia, oletko sinä halpamaisesti juonut ramunepulloni tyhjäksi?" Ichigo tivasi silmiään siristäen. "Miksi kysyt?" kuului vaimea parkaisu vaatekaapin oven läpi. "Se oli minun. Itse ostamani. Eikä sinulla ole oikeutta kajota siihen"

"Ai, kumpa olisit varoittanut minua aiemmin. Nyt en pääse eroon näistä sarvista"

Omasta mielestäni saattoi olla hieman vaikea päästä alkuun, ja musta näin jälkeenpäin tuntuu, että noi on tosi puuduttavaa lukemista. Toisaalta ne ainakin haastaa luovuuden todella hyvin! ^___^

Sempä takia, pyydän teitä vastaamaan haasteeseeni, ja laittaa vastaukset kommennilootaan. Kannattaako näitä tehdä enemmänkin?

Pahvilaatikossa

Viisi tuntia viikossa luovaa kirjoittamista. Lukion koulukohtaiset kurssit ovat tässä kohtaa kova sana. Toivon tosiaan, että edellä mainitun äidinkielen kurssin jälkeen minun ei enää tarvitse tuntia hoilata nolon näköisenä koneella nightcorebiisien tahdissa, että saan sopivan inspiraation kirjoittamiseen. ♪( ´▽｀) 

Ja tästä päästäänkin nyt eriskummalliseen otsikkooni. Varoituksen sanana: jos otsikossa lukee "pahvilaatikossa" se tarkoittanee sitä että olen vetänyt juhlallisesti yli-ison talvipiponi päähän ja vetäytynyt kirjoittamaan jonkinsorttista one-shottia tai vastaavaa. Pyrin päivittelemään mahdollisimman aktiivisesti, mikä minun tapauksessani siis tarkoittaa paria kertaa viikossa tai kuukaudessa. Muitakin erittäin jännäisiä päivityksiä on siis tulossa ficien lisäksi, ei huolta!

Fanfic: "Ei ole makeaa ilman suolaa"
Sarja: KnB (Kuroko no Basket)
Hahmot: Kagami, Aomine (ei sisällä yaoita)

En omista kuvaa. vas. Kagami oik. Aomine

Bussilla matkaaminen vaatii tosiaan kymmenen vuoden ammatillisen koulutuksen. 

Moni kai ajattelee, ettei pysähtymismerkin näyttämiseen vaadita muuta kuin epämääräinen kädenheilautus johonkin satunnaiseen ilmansuuntaan. Tällaiset ihmiset todennäköisesti ovat sunnuntaikuskeja, jotka auvoisasti nauttivat yksin mopoautoillaan köröttämisestä jossain lähiöaluella, kahdeksankympin tuntinopeudella. 

Ovi ei ikinä osu kohdalleni. Ja kun minä sanon ei ikinä, se myös tarkoittaa sitä. Tällä kertaa se meni ainoastaan noin kymmenen metrin päähän paikasta jossa seisoin. Edistystä!

"Keskustaan, kertamaksulla" mutisin, yrittäen esittää mahdollisimman vähän ilmeitä kasvoillani, kun melkein saatan kuulla jo koko bussin nauravan takapenkkiä myöten. 

"Lasten vai aikuisten?"kuski taitaa tehdä tämän minulle joka kerta tahallaan, tai sitten hänellä on jonkin sortin obsessio vasempaan sivupeiliin eikä omista laisinkaan tilannetajua. Kuinka monta kertaa olet itse nähnyt kuusivuotiaan lapsen, joka meinaa joka kerta lyödä päänsä bussin oveen kun astuu sisälle?

No joka tapauksessa, epäonninen matkani oli vasta alussa. Yritin maksaa kahdenkympin setelillä, niin siitäkin tämän piti repiä kaikki ilo irti ihan vain omaksi huvikseen.

"Suorista se!"

"Anteeksi vain, mutta missä hitossa lukee että 'rahat viikattuna'? Ei juuri nyt sattunut tulemaan mankelia mukaan."

Toiseksi, saan ämpärillisen kylmiä kymmenensentin kolikoita kouraani. Aivan loistavaa, kun puolet niistä putoaa vielä lattialle. Noh, antaa olla, pikkulapsienkin oli saatava jostain karkkirahansa. 

Heti kun irroitan otteeni kuljettajan postimerkin kokoisesta pöydästä, alkaa ihmisflipperi. Rallikuskin refleksit omistava mies painaa niin kovin ajokkinsa kaasua, että saan suunnilleen koripallon lailla poukkoilla laidasta laitaan, hyvin hitaasti kohti käytävän takaosaa. En voi muutakaan, kun jokaisella "vapaalla" paikalla matkustaa jonkun laukku tai takki, ja niiden omistajatkin mulkoilevat minua kuin arvioiden hygienialuokitustani. 

Ei aikakaan kun vihamielisen kuuloinen Missä sinä viivyt?-viesti saapuu kännykkäni näytölle. Aomine, malttaisit nyt edes hetken. Koittaisi itse kerrankin änkeä täysinäiseen ruuhkabussiin, missä ihmiset kärsii laimean aamukahvin varjopuolista ja kylkeesi liimautuu pian kymmenkunta liian aikaisin viikonloppunsa aloittanutta korpijormaa! Tai mikä pahinta, yrität lukea lehteä, niin olkapäillesi kasvaa silmänräpyksessä kaksi päätä lisää. Bussista poistuminen on myös osakseen suuri seikkailu. Pysäytysnappulaa ei näy mailla eikä halmeilla, tai viereesi on nukahtanut joku kassialma fiikus sylisään, eikä tietä sen läpi raaskisi oikein dyykatakaan. En siis sääli sitä sen omistajaa vaan sitä itse kasvia. 

"Missä sinä viivyit? Odotin ikuisuuden ja senkin jälkeen, kun viimeinkin näen edessäni kokonaisen Kagamin, tämä näyttää sitruunaasyöneeltä" Sinitukkainen miehen alku valitti käsillä huitoen, kun viimein kompuroin ulos bussista. "Eikö bussimatkan pitäisi olla kivuton? Et sentään joudu kärsimään ruuhkista"

"Niin... En tietenkään joudu kärsimään RUUHKISTA!"

Toivottavasti nautitte olostanne tällä erää. Kommentoikaa ihmeessä, jos ficci miellytti tai nyt tarvitaan ensihädässä radikaalista maisemanvaihdosta! 

またね!♪( ´▽｀) 

Suupalasina: Te-tsu-ya

Tiedän jo etukäteen, että pelkät raapaleet, ficit ja one-shotit on yhtä tehokkaita lukijamagneetteja kun puhallettava tikkataulu; sen takia tästä tulikin eräänlainen portfolio. Portfolio, joka sisältää pelkästään luovuuslohkossa syntyviä asioita, liittyen Aasian otaku-kulttuuriin.

Vaikutusvaltaisimpana ideana (ainakin tähän asti) on edelleen säilynyt kaukainen ajatus siitä että ilahdutan teitä eeppisillä ficeilläni. (Alunperin tarkoitus oli siis luoda paikka kirjoituksilleni) Oheistuotteina taas toimii hälyttävän sekalaiset päivitykset muihin harrastuksiini liittyen: mm iki-ihanaan cosupureen, siis anteeksi cosplayhyn, coneiluun ja aktiivisuutta  ylläpitäviin hei-olen-niin-random teksteihin. Mitään 'keitin tänään kaakaota ja kävin kirjastossa' päivityksiä täällä ette kuitenkaan tule näkemään. Eiköhän pelisäännöt ole tällä selvät.  Koittakaa kestää!

Aaa niin. Jotain minun piti selittää itsestänikin. Tässäpä teille ihanainen top-10-lista ajamaan tämän päivityksen päätökseen. ^_^

13 10-tarpeettominta asiaa mitä et olisi minusta halunnut tietää

1. käytän eriparisia sukkia

2. arvasit oikein: katson animea

3.ja kävin tänävuonna Traconissa

5. jätin numeron 4 väliin

6. kirjoitin tämän noin klo 1 yöllä

7. olen usein toiminut Japanilaisissa teemailloissa cossipukuisena ohjaajana

8. vastaan mittapuultani chibiä, vaikka olenkin lukiossa

9.  tarkoitus olisi saada lihakset ensivuoden KnB Kuroko-cossiani varten

10.  jos sinulla on  ficci- tai parannusidea, haluan että menet kirjoittamaan sen kommenttilaatikkoon

Näillä mennään, eikä meinata. Iiks. Tänään on palautuspäivä. Ehkä menen syömään nyt aamupalaa ja mietin millaisen päivityksen teille seuraavaksi teen: ylimääräistä säätämistä, vai jo ihan oikean ficin? Ehkä kirjoitankin päivitykseni vastaisuudessa tarinamuodossa? Heh.. saa nähdä miten pahasti sotken lankani tällä kertaa!♪( ´▽｀)